Uusia pistiäislajeja Perusta
Suomessa on ollut erityistä osaamista Amazonin tutkimukseen jo vuosikymmeniä. Turun yliopistossa opiskelijoiden omasta hankkeesta 1980-luvulla alkanut tutkimus on vuosien saatossa laajentunut monitieteiseksi ja kansainvälisestikin arvostetuksi. Alueelta kerätyissä hyönteisnäytteissä riittää tutkittavaa yhä vieläkin. Tästä sain ajatuksen hyödyntää aiemmin tutkimattomia hyönteisnäytteitä omassa opinnäytteessäni. Pro gradu -tutkielmani käsittelee Perun Syzeuctus-suvun loispistiäisiä. Tämän suvun edustajia elää Suomessakin, mutta lajirunsaus on suurimmillaan tropiikissa, kuten monilla muillakin eläimillä.
Kuvista vasemmalla todennäköisesti uusi Syzeuctus-suvun laji. Oikealla Syzeuctus lurinus-lajin naaras. Kuvat: Aleksi Elovaara.
Loispistiäiset ovat nimensä mukaisesti loisimaan erikoistuneita pistiäisiä. Ne saattavat olla runsaslajisin hyönteisryhmä, sillä on luultavaa, että likimain jokaiselle muulle hyönteiselle on kehittynyt siinä loisiva loispistiäislaji. Loispistiäiset munivat muiden hyönteisten, tavallisimmin perhosten tai kovakuoriaisten toukkiin, mutta osa lajeista loisii esimerkiksi hämähäkeillä. On eroja siinä, lamauttavatko loispistiäiset uhrinsa välittömästi, vai virkoaako se loisinnan jälkeen ja jatkaa vielä kehitystään. Joka tapauksessa loispistiäisen toukat syövät isäntäeläimensä sisältäpäin ja säästävät elintärkeät elimet viimeiseksi. Eräät loispistiäiset loisivat jopa toisilla loispistiäisillä, mitä kutsutaan hyperparasitismiksi.
Aineiston keräsi aikoinaan ohjaajani, professori Ilari Sääksjärvi avustajineen omaa väitöskirjaansa varten. Hänen työnsä tuloksena minulla oli neljä hyönteislaatikkoa pistiäisiä, jotka oli aikoinaan alustavasti lajiteltu ulkoisen samankaltaisuuden perusteella. Työni oli selvittää, oliko tämä jaottelu toimiva, millaista lajinsisäistä vaihtelua Syzeuctus-pistiäisissä esiintyi sekä mitä tunnettuja ja mahdollisesti tuntemattomia lajeja aineistoon sisältyi. Koska kenttätyöt oli jo tehty, tutkin lisäksi keruu- ja säätietojen perusteella pistiäisten vuodenaikaista esiintymistä pro gradun ohjeellisen laajuuden saavuttamiseksi.
Merkittävimpiä tuloksia olivat aineistosta löytyneet kuusi tieteelle uutta lajia, jotka on myöhemmin tarkoitus kuvata erillisissä tieteellisissä artikkeleissa, sekä pistiäisten esiintymisen yhteys sadekausiin. Omalta osaltaan työni myös vahvisti käsitystä loispistiäistenkin lajirunsauden keskittymisestä tropiikkiin – aiemmin oli trooppisen lajiston puutteellisen tuntemuksen vuoksi uskottu tämän hyönteisryhmän olevankin monimuotoisimmillaan lauhkealla vyöhykkeellä. Tämä osoittaa tieteellisen tiedon itsekorjautuvuutta uusien tulosten myötä.
Pro gradussani tärkeässä asemassa oli lajikäsitys. Biologiassa eri lajien määrittäminen on muutenkin tärkeää, jotta voidaan esimerkiksi luotettavasti tunnistaa ja erotella harvinaiset lajit, eikä esimerkiksi geenitutkimuksesta tulisi mitään, elleivät mallieliöt varmasti olisi aina samaa lajia. Yleensä käytetään niin sanottua biologista lajikäsitettä, jonka mukaan samaa lajia ovat yksilöt, jotka voivat keskenään tuottaa edelleen lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä. Joissakin tapauksissa tämä määritelmä ei sovellu – ajateltakoon vaikka fossiileja – tai sen käyttäminen käytännössä olisi vaikeaa. Omat näytteeni olivat toistakymmentä vuotta sitten kuolleita, joten niihin biologinen lajimääritelmä ei aivan sovellu.
Sovelsin työssäni morfologista lajimääritelmää. Sen mukaan riittävästi toisiaan muistuttavat yksilöt ovat samaa lajia, ja toisaalta tietyt järjestelmälliset erot ulkomuodossa ovat perusteita eri lajina pitämiselle. Lajikäsityksen perustaminen ulkoisiin tuntomerkkeihin on tietenkin hyvin kätevää, kun pitää lajitella sadoittain kuolleita hyönteisiä, mutta se ei välttämättä aina kuvasta vallitsevaa todellisuutta luonnossa: hyönteiset voivat erotella oman lajinsa yksilöt toisten lajien edustajista vaikka hajun perusteella, mistä ihmistutkijalla ei ole hajuakaan. Niin ikään lajien elinympäristö, aktiivinen vuorokaudenaika tai lisääntymiskausi voi olla niin erilainen, ettei keskinäisiä kohtaamisia ole sattunut sukupolviin. Yleensä tällainen eristäytyminen alkaa kuitenkin näkyä myös hyönteisten ulkonäössä.
Käytännössä lajittelutyö tapahtui Turun yliopiston Eläinmuseossa, jossa vertailin eri yksilöitä preparointimikroskoopin alla toisiinsa ja Ian Gauldin aikoinaan laatimiin määrityskaavoihin. Tässä vaiheessa huomasin osan morfologisista lajeista poikkeavan toisistaan ja määrityskaavasta niin paljon ja systemaattisesti, että epäilin kyseessä olevan tuntemattomia lajeja. Myöhemmin Ilari Sääksjärvi päätyi samalle kannalle, ja maailman tunnettujen eläinlajien lukumäärä kasvaa kuudella uudella lajilla, kunhan varsinainen tieteellinen kuvaus on valmis.
Alun perin pistiäiseni oli pyydystetty Perun Amazoniasta Malaise-pyydyksillä. Ne ovat telttamaisia rakennelmia, jotka sijoitellaan hyönteisten oletetuille lentoreiteille. Kankaaseen törmäävät hyönteiset jatkavat vaistomaisesti kulkuaan kohti pyydyksen huippua, mistä ne ohjautuvat säilöntänesteellä täytettyyn pulloon. Lentävien hyönteisten lisäksi Malaise-pyydyksillä on saatu monia lentokyvyttömiäkin hyönteisiä ja jopa rapuja! Menetelmän heikkoutena on, että sillä saa yleensä kiinni vain aktiivisia, lentäviä yksilöitä. Loispistiäisten tapauksessa lajien naaraat ovat monesti yliedustettuina, eikä koiraita välttämättä tunneta lainkaan.
Tutkimukseni toisessa osassa suorittamani ekologinen tarkastelu perustui nimenomaan pyydystilastoihin. Niiden vertailu tapahtui r-ohjelmalla Tapani Hopkinsin erikseen tätä tarkoitusta varten kehittämällä koodilla. Syzeuctus-lajit olivat aktiivisimmillaan sadekauden jälkeen, jolloin niiden isäntähyönteisten toukkia esiintyi runsastuneen kasvillisuuden vuoksi paljon. Muuna aikana niitä jäi pyydyksiin vain vähän.
Kirjoittaja Aleksi Elovaara