Onttojen puistopuiden monimuotoisuus

Asettelen tikkaat puuta vasten. Ne nojaavat samoihin pahkoihin ja puun uurteisiin, kuin edelliselläkin kerralla kolme viikkoa sitten. Puu tuntuu tutulta, omalta. Sen uurteet ovat painuneet mieleen niin monen vierailun jäljiltä. Olen toiveikas. Aarteenetsintä on aina yhtä jännittävää, vaikka sateessa ja tuulessa se uuvuttaa, saa joskus huokaisemaan ja miettimään kaihoisasti muita, kenties helpompia sisätöitä. Mutta nyt aurinko paistaa. Ei porota, ei kiusaa ampiaisilla. Hyttysiä ei näy näillä kulmilla, vaikka välillä kaipaan myös aarnimetsään hyttysten syötäväksi. Syville saloille kuusien ja ikihonkien seuraan, kelojen maille, jossa timantteja tulee vastaan niin paljon, että hymy ei hyydy huulilta. Nyt etsin sitä helmeä täältä, puun sisältä, mulmin seasta piiloutuneena. Katson ympärilleni, kun silmät tottuvat puun hämärään. Tutut seinät ja mulmi avautuvat eteeni, muutama uusi helttasienen itiöemä on kasvanut seinämän alareunaan. Ulkopuolella on monta muuta lajia työntämässä itiöemiään kohti valoa ja tuulta. Varsinkin käävät viihtyvät vanhojen puiden rungoilla.

Onkalo on muuttanut muotoaan. Katosta on pudonnut isompi lahonnut kappale, joka peittää alleen yhden kuoppapyydyksistä. Siirrän pehmeän puun palan sivummalle ja nuuhkaisen onkalon lahonnutta ja ummehtunutta tuoksua. Jään miettimään, kuinka monta itiötä vedän keuhkoihini joka henkäisyllä, eivätkä ne ikinä päädy aloittamaan uutta elämää toisessa puussa. Elämän kiertokulku, sen voi tuntea täällä joka kerta, kun työntää kätensä mulmiin, puuhun ja sen uurteisiin. Kaikki ovat yhtä.

Kyrmysepikkä (Eucnemis zaitzevi) vilahtaa silmänurkassani, mutta se katoaa jonnekin ulottumattomiini. Se saa minut hymyilemään. Otuksien koti. Otuksia onttoon puuhun mahtuukin vaikka millä mitalla. Kun työnnän pääni onttoon puuhun, suljen usein silmäni kuvitellessani kauhistuneen lepakon säntäävän pääni ylitse. Todellisuudessa lintujen ja hiirten kanssa olemme säikytelleet toinen toisiamme kesän mittaan. Hyvin nopeasti käy selväksi, mitä lajeja liikkuu missäkin puussa, ja miten siellä kannattaa käyttäytyä. Naakkojen kanssa älykkyys vie onneksi vielä voiton, mutta niille pitää antaa muuta puuhaa pyydysten tyhjentämisen ajaksi.

Nostan tottunein liikkein ikkunapyydyksen irti onkalon seinämässä olevasta naulasta. Siirryn varovasti tikkaita pitkin alas ja tyhjennän nesteen harson ja sihdin läpi ämpäriin. Jään tuijottamaan harsoa. Mitä kaikkia aarteita näytteessä voikaan olla, mitä kovakuoriaisia löytyä. Nyt siinä ei näy kuin muutama Mycetochara. Tyypillisiä onttojen lehtipuiden asukkeja, jotka vilisevät hauskasti onkalon seinillä lämpiminä kesäpäivinä. Laboratoriossa mikroskoopin alla voin löytää jotain muuta, jonkun pienikokoisen lajin, joka ei helpolla paljasta itseään karikkeen ja mulmin seasta. Nyt kuitenkin kerään näytteen kaikkine roskineen harsopussiin ja suljen sen muoviseen näytepurkkiin. Ennen kannen sulkemista sujautan purkkiin lapun, jossa ovat näytteen tiedot: keruuajankohta, pyydyksen sijainti ja kerääjä. Näiden tietojen avulla lajien kartoitus ja monimuotoisten alueiden löytäminen sujuvat myöhemminkin.

Täytän keruuastian taas vedellä, suolalla ja saippualla, kapuan tikkaat ylös ja kiinnitän pyydyksen takaisin naulaansa. Tunnen itseni marjanpoimijaksi. Metsästäjä-keräilijäksi pienine ansoineni ja riemunkiljahduksineni, jos löydän jonkun harvinaisen tai itselle tärkeän otuksen. Arvostan onttoa puutani, puiston puuta, joka tarjoaa kodin niin uskomattoman monelle pienelle eliölle, kestäen vuosisatojen lahoamista ja mahdollistaen luonnolle monimuotoisuuden kehdon myös kaupungeissa. Poistun hyvin mielin puulta, pakkaan tavarat mukaani, nostan tikkaat olalleni ja siirryn puukujanteen toiselle puolelle toisen onton puun luo. Tänään vielä 16 pyydystä tyhjentämättä.

Hyönteistutkijana maastotyö on vain osa, joskus vain pienikin osa, ajankäyttöäni. Se on kuitenkin se, mikä on lähellä sydäntäni ja minkä takia jaksan puurtaa työssäni. Talvikausi painottuu tietokoneen äärellä ahertamiseen. Joskus se on sitä, että saattaa naputella ikuiselta tuntuvia puustotietoja Excel-soluihin, muokata yhä uudelleen Rkoodilla tehdyn kuvaajan parametrejä, tai selata yhä uusia asiaa koskevia viitteitä tietokannoista. Asioihin paneutuminen vie aikaa. Mutta aarteenetsintä, luonnon rikkaus ja uskomattomat puut ja metsät täyttävät sielun ja mielen niin, että kaikki puurtaminen on sen arvoista. Päämääränä ihmisen ja luonnon yhteistyö, rinnakkaiselo, monimuotoisina, on niin vahva tavoite, että sen eteen tarvitaan paljon tietoa, aikaa ja ymmärrystä. Se ei tule hetkessä, eikä sitä voi saavuttaa ilman niin montaa eri osaa, niin montaa tutkijaa, tutkimusta ja pientä tiedon jyvää. Niistä lopulta muodostuu tietojen verkosto ja siinä solmukohtia, joissa voimme sanoa: Ahaa! Näinhän se menikin!

Kirjoittaja Elina Peuhu