Soilta mikroskoopin alle: Tutkijan ja karhukaisen pitkä taival
Saapas uppoaa suon märkään pintaan ja tekee askeleesta raskaan. Poikkeuksellisen lämpimän kesäkuun aurinko saa hien pintaan kuumenevan pusakan alla, jonka läpi paarmat koittavat löytää tiensä iholle. On tutkijan maastokausi. Saman suon mikroskooppisessa ulottuvuudessa maailman kestävimmäksi tituleerattu selkärangaton koittaa edetä kaikkien kahdeksan jalkansa voimalla läpi sammalten loputtomien lehdyköiden ja poimujen. Se tarrautuu pitkillä kynsillään sammalen pintaan ja puoliksi ui vetisessä ympäristössään eteenpäin, ehkä paeten saalistajaa tai saalistaen itse. Suo tuntuu jatkuvan loputtomana tutkijalle, kuten sammalten sopukat karhukaiselle, vaikka kulkua haastavat tekijät täysin eri mittakaavassa ovatkin.
Siinä missä tutkija toivoo tarpovansa kohti karhukaista, harva tietää mihin karhukainen matkaa. Karhukainen kun on tuttu suurelle yleisölle oikeastaan vain yhdestä piirteestään, eli hämmästyttävästä selviytymiskyvystään. Karhukaisten on todettu selviävän mm. avaruuden tyhjiöstä ja ionisoivasta säteilystä. Tämän lisäksi karhukaiset koetaan usein sympaattiseksi verrattuna muihin kokoluokkansa selkärangattomiin, kenties kontiomaisen olemuksensa tai vaappuvan liikkumistapansa vuoksi. Olemusta kuvaa hyvin ensimmäisen karhukaisen 1770- luvulla löytäneen saksalaisen eläintieteilijän Johann August Ephraim Goezen alkuperäinen kuvaus ”Kleine Wasserbär”, eli pieni vesikarhu. Sittemmin italialainen biologi Lazzaro Spallanzani vakiinnutti nimeksi Tardigrada, joka tarkoittaa hitaita askeltajia.
Toisin kun usein luullaan, karhukaisiin kuuluu useita eri lajeja. Eläinkunnan luokittelun mukaan karhukaiset muodostavat pääjakson (Tardigrada), samoin kun esimerkiksi niveljalkaiset, johon kuuluvat mm. hyönteiset, hämähäkkieläimet ja äyriäiset. Karhukaisia on löydetty jokaisesta maailmankolkasta, aavikoilta jäätiköille, ja tällä hetkellä löydetyn hieman yli 1400 lajin lista saa lisäystä tuon tuosta. Hyvin vähän tiedetään kuitenkaan karhukaisten ekologiasta, eli karhukaisten vuorovaikutussuhteesta niitä ympäröivään elottomaan ja elolliseen luontoon. Usein karhukaisten ekologiaan liittyvissä tutkimuksissa on päädytty siihen, että niiden hajanainen esiintyvyys on lähinnä passiivisen levittäytymisstrategian sattumanvarainen lopputulos. Karhukainen päätyy siis sinne, minne tuuli kuljettaa. Tiedetään kuitenkin, että pysyäkseen aktiivisena ja pystyäkseen lisääntymään karhukaiset tarvitsevat ympärilleen vettä. Suurin osa tähän mennessä löydetyistä lajeista elävätkin kosteissa maaelinympäristöissä, kuten sammalissa, jäkälissä ja lehtikarikkeessa. Mikäli vesi haihtuu elinympäristöstä, karhukaiset vaipuvat lepotilaan ja jatkavat elämäänsä taas, kun ympäristöolosuhteet ovat suotuisat. Karhukaisten ravintovaatimukset vaihtelevat lajien välillä huomattavasti ja joukkoon kuuluu kasvissyöjiä, sekasyöjiä sekä petoja, jotka saattavat syödä jopa toisia karhukaisia.
Tämän perusteella luulisi olevan helppoa löytää karhukaisia Suomen soilta, jotka ovat kosteita ja sammalrikkaita elinympäristöjä, joiden voisi olettaa tarjoavan karhukaisille myös ravintoa monipuolisesti. Mutta yllättäen soilta onkin otettu useita kymmeniä sammalnäytteitä, joissa karhukaisia ei ole lainkaan. Toisinaan taas vastaan tulee näytteitä, joissa karhukaisia on satoja muutamassa grammassa sammalta. Mistä tietää, onko tulos vain sattumaa vai voidaanko sen perusteella tehdä varsinaisia johtopäätöksiä karhukaisten elinympäristövaatimuksista? Mitä ympäristömuuttujia karhukaisten määrän ja lajiston vaihteluun liittyen kannattaisi tutkia? Suosta voi ottaa mukaansa laboratorioon vain pienen palan, mutta kuinka pieni pala on tarpeeksi?
Näiden kysymysten parissa on painittu jo pitkään, ennen kuin näytteiden keruuta suolta on päästy edes suunnittelemaan. Mitä tuntemattomampi tutkimusaihe on ennestään, sen vaikeampi päätöksiä on tehdä. Parhaimmillaankin päätöksentekoa ohjaavat hajanaiset tutkimukset, jotka on toteutettu keskenään täysin erilaisissa elinympäristöissä. Pohjoisten soiden karhukaislajistoa ei ole tutkittu aiemmin lainkaan ja ainut Suomessa toteutettu karhukaistutkimus on tehty 1970-luvulla metsäelinympäristöissä. Erilaiset suotyypit, soiden vaihteleva vedenpinnankorkeus ja kasvillisuus voivat tarjota mikroskooppisille eliöille valtavan määrän erilaisia pienelinympäristöjä. Se, mistä ja miten näytteet otetaan, määrittää miten tätä elinympäristöjen moninaisuutta ja sen vaikutuksia karhukaisiin tutkitaan. Näytteiden määrää taas rajoittaa aika, sillä jokainen näyte on käytävä lopulta läpi mikroskoopin alla. Toisaalta liian pieni määrä näytteitä voi johtaa vääristyneisiin johtopäätöksiin. Niinpä tutkimusta on tehtävä paljon ja vasta useiden tulosten yhteenveto alkaa hahmottamaan, millaiset elinympäristöolosuhteet ovat karhukaisille suotuisia. Ehkä maailman kestävin eläin ei kestäkään Suomen soita.
Niistä muutamasta kourallisesta sammalta, mitä soilta mukaan otetaan, joko löytyy karhukaisia tai ei. Tutkijan tehtävä on raportoida mitä löytyi, tai löytyikö mitään, molemmat ovat tuloksia. Huolimatta tutkijan omasta mahdollisesta pettymyksestä, karhukaisista tiedetään taas vähän enemmän ja seuraava maastokausi voidaan suunnitella hieman varmempaan tietoon perustuen. Mikäli karhukaisia ei soilta löydy, ehkä tutkija ymmärtää jatkaa karhukaisjahtiaan jossain erilaisessa elinympäristössä.
Suot vaihtuvat toisiin ja maastopäivät pitenevät illoiksi, joskus lopulta öiksi. Illalla lämpö hellittää ja pohjoisen kesän valo mahdollistaa turvallisen tarpomisen. Myöhäisen illan valo värjää nevan sammalmaton kultaiseksi, korpi taas sinertyy hämärään hiljaisena kuusien latvuston alla. Rämeellä suopursun tuoksu voimistuu ilman viiletessä ja tupasvillat pilkahtelevat tuikkuina. Maastokauden päässä odottaa pitkä talvi mikroskoopin äärellä, jolloin totuus selviää. Onko mikroskoopin alla Suomen soille erikoistunut ennestään tuntematon karhukaislaji? Vai jäikö karhukainen sittenkin jatkamaan matkaansa suolle?
Kirjoittaja Hennariikka Mäenpää